torstai 20. syyskuuta 2012

Have a pretty moment!

Liian moni ihminen ajattelee omassa ulkonäössään pelkästään negatiivisia puolia. Itsetuntoa alennetaan urakalla, syystä tai toisesta. Verrataan itseä jatkuvasti muihin, painon, kasvonpiirteiden, rintavuuden ja ties minkä perusteella. Olenko kauniimpi kuin tuo tuossa? Asetamme itsellemme tavoitteita ulkonäkömme suhteen, joihin emme ikinä usko pääsevämme. Suunnittelemme jatkuvasti laihduttamista, ja miksei joku lihottamistakin, ajattelemme ettemme voi pukeutua tietyllä tavalla koska emme täytä oletuksia, joita ajattelemme yhteiskunnan ja muiden meille asettavan, vaikka pahimpia rajojen asettajia olemme me itse. Tosin tietenkään mainosmaailman, median ja muun osaa tähän ulkonäköpaineiden asettamiseen ei voi kiistää, mutta tarvitseeko meidän todella näyttää joltakin tietyltä, mallilta tai muulta?


Olen itse ollut juuri kuvailemani kaltainen henkilö. Se miksi tällaiseksi itseäni armottomasti alentavaksi henkilöksi joskus muutuin, johtui monestakin asiasta. Pääsyynä kaikelle oli varmasti koulukiusaaminen alaluokilla, sanojen kuten läski kuuleminen liian monta kertaa. Menetin uskon itseeni, ulkonäkööni ja kauneuteeni. Ajattelin että olin ruma ja tästä syystä mahdollisesti en ikinä löytäisi sellaista poikaystävää kuin todella haluaisin. En uskonut viehätysvoimaani pätkääkään, vaikka pidinkin silloinkin jo tanssimisesta(en tosin tuolloin vielä harrastanut sitä muualla kuin kylän limudiskossa ja kotonani). Huono itsetuntoni ulkonäköni suhteen jatkui vahvasti 18 ikävuoteen saakka.



Monet tekijät johtivat lopulta siihen että aloin lopultakin hyväksyä itseni. Peilien karttelemisen sijaan aloin katsella itseäni tarkemmin. En enää nähnyt rumaa tyttöä. Todellisuudessa en ollut ruma milloinkaan, mutta kuvittelin niin. Tämän takia olin rakentanut ylleni suojakerroksen, poikamaisen lookin joka peitti muotoni ja sai minut poikkeamaan joukosta niin vahvasti, ettei kukaan enää tarttuisi ulkonäköni arvostelemiseen. Aloin asteittain riisua suojakuortani, löysin naisellisuuttani lisää ja vedin sen jopa oman sietokykyni ääripäähän todetakseni että korkokengät ja muu vastaava eivät taida ihan olla minun juttuni.



Jokainen meistä on kaunis. Kaikissa meissä on jotain hyvää, sielukasta ja silmiäkin miellyttävää. Kun oppii arvostamaan itseään, tämä ominaisuus hehkuu ihmisestä ulospäin ja vetää puoleensa myös toisia ihmisiä. Mitä enemmän arvostat itseäsi, sitä vähemmän tunnet myös pakottavaa tarvetta arvostella muita. Totuus on, että ihminen joka ei pidä jostakin asiasta itsessään etsii samaa virhettä muista ihmisistä, ärsyyntyy siitä ja puhuu asiasta ja henkilöstä jopa pahaa, vaikka todellisuudessa tämä asia on juuri se joka hänen pitäisi omassa itsessään oppia hyväksymään. Jollekkin tämä ajatus voi tuntua aluksi utopialta, sillä tämä on usein juuri niitä asioita joita ihminen joutuu itse oppimaan kantapään kautta tajutakseen asian. Toisaalta on tietysti myös olemassa ihmisiä, jotka alistavat itseään arvostelematta muita, mutta yllättävän usein nämä kaksi asiaa kulkevat käsi kädessä.



Me ihmiset rakastamme usein itseämme liian vähän. Kulttuurissamme itserakkaus nähdään pahana, ylimielisenä muiden yläpuolelle itseään nostavana piirteenä. Itsensä rakastaminen ei kuitenkaan ole ollenkaan sitä, sillä todella itseään rakastava ihminen ei koe tarvetta nostaa itseään muiden yläpuolelle vaan pitää jalat mahdollisimman hyvin maassa ja hehkuu hyvää energiaa myös ympärillään oleville. Itsensä rakastaminen on usein myös vaikeaa, monilla meistä se on pitkän tien takana. Silti olen sitä mieltä, että tie on todellakin sen arvoinen kuljettava, sillä ennen kuin opit rakastamaan itseäsi sinun on vaikea rakastaa muitakaan täydellä sydämmellä.

Ulkonäkö on toisaalta vain osa kauneutta. Ihmisinä olemme kokonaisuuksia, joista osa on ulkoinen kuori. En kuitenkaan näe vääränä pitää huolta ulkonäöstään ja nähdä itsensä kauniina, sillä itsensä ulkoinen hyväksyntä edistää myös sisäistä hyväksyntää ja toisinpäin. Ulkoinen hyväksyntä voikin olla monelle nykyään se vaikein, virheitä peitellään niin plastiikkakirurgialla kuin paksulla kosmetiikkakerroksella.

Haastaisinkin nyt kanssabloggaajat ottamaan hetken aikaa itselleen, purkamaan kaikki suojakuorensa ja pitämään kauniin hetken, ilman meikkiä tai muuta ylimääräistä. Tämä osoituksena sille, että kauneuteen ei tarvita ulkokuorta, suojapeitettä tai muutakaan. Samalla voi tehdä pienen itsetutkiskeluretken kameran kanssa itsestään, löytää itsestään kauniita, luonnollisia puolia ja hyväksyä itsensä entistä paremmin. Ja toivottavasti samalla inspiroida myös muita hyväksymään itsensä juuri sellaisina kuin he ovat. Ja eihän tähän tarvitse olla edes bloggari, sillä kokeilu tekisi hyvää itse kullekin. Löydä rakkaus sisältäsi ja loista, niin toisetkin näkevät sen :) En toisaalta tiedä, onko lukijakuntani suuri, mutta jospa sana leviäisi(pistän kaiken toivoni pelin niiden vähäisten lukijoideni suhteen ;D). En myöskään tiedä, onko vastaavaa haastetta joku joskus heittänyt ilmoille, joten jos on niin pahoittelen valmiiksi, itse en ole kuitenkaan mihinkään sellaiseen netin syövereissä vielä törmännyt.

And the same in English: Feeling pretty is an important part of self accepting. When we accept ourselves, we accept other people aswell. Usually a person who gets bothered about the way someone looks has a problem with her/himself. That is why it is very important to learn to love yourself as the way you are, it's the key to learn to love everybody around you with a pure heart. I'm challenging all bloggers to have a pretty moment with themselves and their cameras, without any make up or protecting covers and show the real pretty person underneath it all to inspire others to accept themselves too, just the way they are. I don't know if someone has already done this, but I haven't came across it, so I hope the word about this challenge would go as wide as possible.  And if you're not a blogger, it doesn't matter. Everyone should have a pretty moment and see how beautiful they really are, becouse underneath all the covers, we all are beautiful :)



2 kommenttia:

Joo joo! Sano vaa :D